Blogi

Visio Suomen villiruuasta

Kun olen kysynyt monelta ”kerropa, mikä on kanadalaisen keittiön tunnusomaisin piirre?”, vastauksena on vaivautuneisuus. Mitään ei tule, vaikka kuinka pohtisi. Parhaimmillaan vastaus on ”vaahterasiirappi”. Hieno ajatus, mutta sehän ei ole edes ruokalaji, saati persoonallisen ruokakulttuurin kokonaisajatus. Kun sitten kysyn ”entä mitä tulee mieleen japanilaisesta keittiöstä?”, vastaus tulee välittömästi: ”sushi”.

Suomalaiset eivät ehkä tajua, että kun ulkomaalaiselta – vaikka Suomessa käyneeltä – kysytään ”Mikä on suomalaisen keittiön erityispiirre”, vastaus on yhtä ”kirkas” kuin kanadalaisenkin keittiön kohdalla. Eli ei tule mitään. 

Tiedän, että tätä ajatusta vastutetaan kovasti. ”Onhan meillä sitä ja tätä…” Niin on, mutta jotain yhtenäistä ”seksikästä” konseptia ei saa millään karjalanpiirakasta, mämmistä ja mustasta makkarasta, ei vaikka siihen lisäisi kalakukon ja lörtsyn. Karjalan paistin tyyppisen ruuan olen kohdannut lähes joka ikisessä kulttuurissa missä olen käynyt. Erottuminen on kuitenkin a ja o jos jotakin markkinoi.

Mikä on Suomelle persoonallista? Mikä liitetään heti ja ainutlaatuisena suomalaiseen perinteeseen, luontoon, metsiin, järviin ja pohjoiseen ulottuvuuteemme?

Mikä on suomalaisen keittiön sushi? Se on villiruoka.

Vastaus visaiseen kysymykseeni on ilmeinen. Suomalainen perinne on aina nojannut metsään ja järviin. Jo ennen kuin oli edes peltoja. Täällä on tuhansia vuosia elänyt varhaissuomalaisia, jotka eivät viljelleet peltoja vaan keräsivät mitä luonto tursusi: monipuolisia villikasveja lumen sulamisesta lumen tuloon, omina sesonkeinaan marjoja monessa aallossa pitkin kesää ja sieniä syksyllä. 

Rautuverkkojen kokemista Kilpisjärvellä. Kuva: Jouko Kivimetsä

Talvella kun lumi peitti maan ja keräystuotteet vähenivät, metsästys ja kalastus olivat pelastajia. Hirvenkin sai silloin kiinni uuvuttamalla sen syvässä hangessa, koska suomalainen osasi hiihtää. Kalaa sai pyydyksillä myös talvella jään läpi, samoin hylkeitä joista tuli arvokasta rasvaa ja nahkaa talvivarusteisiin muiden turkiseläinten ohella.

Nämä pyyntikierron pohjalta muutamaan paikkaan vuodessa metsäpeuran liikkeiden mukaan muuttaneet nomadit eivät ehtineet viljellä maata, korkeintaan keväällä kaskesivat metsäpläntin, sylkivät sinne kaskinauriin siemeniä (niin ne itivät nopeammin), söivät ensin niiden naatteja (mahtava C-vitamiinin lähde) ja niiden kypsyttyä säilöivät niitä maakuopissa talven varalle. Nomadien mukana alkoi kulkea kotieläiminä metsästyskoirien lisäksi myös lampaita, joista sai villaa ja maitoa ja kovina aikoina lihaa. 

Kuva: Sonja Welling

Vesireittejä pitkin

Kulkeminen perustui vesireitteihin, joissa melottiin pienehköillä kajakeilla, ja reittejähän Suomessa löytyy. Jouko Kivimetsän jo 1980-luvulla starttaama Suomi meloo kunnioittaa näitä vesireittejä, joita on hätkähdyttävän paljon, jos katsot tästä jo koluttujen reitistöjen karttaa! Talvella kulkeminen vesistöissä oli jopa helpompaa – kun niistä tuli ahkioreittejä, joilla porot vetivät taakkoja jäätä pitkin. 

Jos etsitään persoonallista, perinteistä suomalaista keittiötä, meidän on minusta mentävä tänne hienoon, luontoa kunnioittavaan aikaan, joka esimerkiksi synnytti koko ulkomaailman kunnioittavan Kalevala-perinteen. Samoin linnavuoriksi (väärin perustein) kuvatut Stone Henge -tyyppiset pyhäköt, joihin suomalaiset kokoontuivat päiväntasauksina. Niitä oli ainakin pari sataa Suomessa.

1200-luvulla paavin määräyksestä alkaneiden ruotsalaisten ja englantilaisten toimeenpanemien ristiretkien jälkeen loputkin (jo silloin paljolti rapautuneesta) hienosta luonnon kanssa tasapainossa olleesta perinteestä tuhottiin ja uutta kutsuttiin sivistykseksi. Katolilainen perinne muutettiin myöhemmin saksalaisemmaksi. Kaiken tämän tiimellyksestä on suomalaisille jäänyt perintönä huono itsetunto, koettaa kovasti muuttua keskieurooppalaiseksi. Huonolla menestyksellä. Siksi emme ehkä ole löytäneet omaa keittiötämmekään.

Olemme suomalaisia ja minä olen ylpeä aidoista juuristani ja haluan tuoda niihin liittyvän, 2020-luvulle lähes täydellisesti istuvan, villiruokakulttuurin ”Suomen sushiksi”. Villiruokaan kuuluvat luonnolliset huikeat maut, puhtaasta luonnosta tuoreena saadut erityisesti kasvipohjaiset raaka-aineet, jotka sisältävät valtavasti superfood-ominaisuuksia ja huikeinta: suurinta osaa villiruuasta voi kuka vain hakea ilmaiseksi lähiluonnosta ainutlaatuisten jokamiehen oikeuksiemme turvin. Ihanaa!!

Tuletko mukaan räjäyttämään suomalaisen keittiön ulkomaailman tajuntaan?

Tähän tehtävään ja tavoitteeseen tämä sivusto on perustettu ja kutsumme sinut porukalla kirjoittamaan blogi-kirjoituksia (tai tekemään videoita), jotka jakavat tämä intohimon tuoda esiin Suomen todelliset juuret ja luonnon ainutlaatuisuus. Haluamme tehdä sen tavalla, joka istuu tämän hetken koteihin, ravintoloihin (ei vain fine dine -paikkoihin vaan laitos- ja lounasravintoloihinkin!) matkailukohteisiin, lentokentän tax-free -kauppojen hyllyille ja ruokamessuille maailmalla. 

Kerro tulokulmastasi ja tavastasi tulla mukaan bloggaajaksi laittamalla meili jouko@villiruoka.info.

Tilaa Villiruoka youtube-kanava!

Lisää kirjoituksia:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *